Rotu:	Labradorinnoutaja
Syntynyt:	13.9.1992 - 11.12.2006
Isä:	Dalimattas Winnerboy
Emä:	Athene
Kasvattaja:	Kennel Miska Muusan
Omistaja:	Minna Piiroinen

Olit mulle koira sä rakkahin,
sitä aikaa en voi saada takaisin.
En pyydä sua luokseni tulemaan,
siellä missä on hyvä, ole siellä vaan.

Sinä tulit suoraan sydämeeni,
sinä toit lohdun murheeseeni.
Sinä olit pieni, mutta silti suuri niin,
jäät luokseni ainiaaks ajatuksiin.

Nuku rauhassa pieni koiraenkeli,
joka siipiään maailmassa kokeili.
Lennä takaisin koirien maailmaan,
sinne mistä tulitkin aikoinaan.

On ikävä suuri ja loputon,
mut sinun onnesi yksin tärkeintä on.
Tule uniini, tule tuulenhenkäyksiin,
tule elämäin illan ja aamun ruskotuksiin.

-Kirjoittaja tuntematon-

Tältä lyyliltä sai oppia heti alkuun myös ne pienoiset koiruudet ensimmäisten kuukausien aikana. Ensimmäisenä meni parempiin hampaisiin vain kenkiä ja kirjoja. Sen takia Mintusta niin viisas tulikin, kirjoista oppinut...Opittuamme keräämään kengät ja muut tavarat pennun ulottuvilta, laajensi Minttu vain valikoimaansa. Betoniseinään kolon kaivaminen on hyvä urakka. Nahkasohva on hyvää, varsinkin kun sitä kaivaa selustasta ettei kukaan näe. Hyllylaudat ovat myös maukkaita. Samoin nurkat... Listaa voi jatkaa loputtomiin. Vaan aikansa sitäkin, tuhotyöt jäi, mutta uudet kujeet tuli kehiin...

Ehkä kaikkein hauskinta alle vuotiaana Mintusta oli olla antautumatta kiinni lenkillä ollessa. Tämän takia sai olla muutaman kerran koko kulmakunta houkuttelemassa neitiä sisälle. Ei Minttu minnekään karannut, jäi vain parin metrin päähän, ulottumattomiin. Ja Mintulla oli hauskaa, meillä ei. "Vaan mitä pahempi pentu, sitä viisaampi aikuinen." Näin meitä lohdutteli eräs herrasmies tilanteessa, jossa Minttua yritettiin jälleen kerran pyydystää jostakin pusikosta.

Tylsäksi ei tämän tyttösen kanssa ole aika käynyt koskaan. Kovaa menoa ja noloja tilanteita riitti, puolin ja toisin. Vieläkään en ole täysin toipunut siitä häpeän taakasta, jonka Minttu aiheutti paikallisessa nome-treeneissä. Rinta rottingilla kehuin koirallani olevan hyvä luoksetulo (karkailusta oli jo vähän aikaa...) ja into työskennellä riistan kanssa. Ja niin sitten kokeiltiin noutoa vedestä. Koira puhkuu intoa ja irti päästessään lähtee vauhdikkaaseen noutoon. Aivan väärään suuntaan. Siis toisin sanoen, karkasi metsään. Puoli tuntia Minttua sieltä pyydystelin... Siihen jäi lupaava ura sillä saralla, ties mitä olisimme siellä saavuttaneetkaan... ;)

Monia muitakin lajeja Mintun kanssa kokeilimme; Vepestä nautti sekä ohjaaja ja koira, silloin aikoinaan, monta monta vuotta sitten, kun lajia muutaman kesän harrastimme. Samoin raunioista ja mejästä. Tottiksesta nautti ainoastaan ohjaaja, Mintusta ainut mukava liike oli paikallaan olo... Agilityä on myös kokeiltu. Kuin myös pk-jälkeäkin. Tästä labradorista oli siis moneksi, kunhan tavoitteet eivät olleet liian korkealla...

Anu tuntui tekevän mitä vain Mintun puolesta. Kukaan ei tullut vanhukselle uhittelemaan ilman että sai Anun vihat päälleen. Itsepäisyyttä ja iän tuomaa "minä tiedän ja osaan kaiken" -asennetta löytyi roppakaupalla. Pallo peleihin mummo oli viimeiseen asti aina valmis. Vauhti oli hitaampaa mutta eteneminen sitäkin määrätietoisempaa.

Alla kuvissa oleva keltainen labradori on Santtu, Mintun se kaikista parhain kaveri, jonka kanssa kasvoi ja taivalsi monet lenkit ja retket.