:: Labradorinnoutaja ::
Labradorinnoutaja rotuna tuskin kaipaa esittelyä. Jokainen on varmasti nähnyt tämän ahkeran hännänheiluttajan jossain työskentelemässä; tullissa, opaskoirana tai vaikka ihan seurakoirana, tärkeässä hommassa siinäkin. Sana labradori tuo yleensä mieleen iloisen mustan veikon tekemässä pahojaan. Ja termit kiltti ja helppo yhdistetään myös usein rotuun. Mutta kuinkas se oikeasti onkaan...?
Ja onhan se oikeastikin näin. Iloisiahan ne labradorit noin yleisesti ottaen on. Ja kilttejäkin... riippuu tietysti kuinka sana kiltti määritetään... Mutta sen kaunislinjaisen pään sisältö... jos jostain voi käyttää kuvausta kuin umpiluuta olisi se tässä kohdassa paikallaan. Labradorille on perusasiat helppo kouluttaa, mutta vaadittaessa enemmän astuu rodun itsenäisyys peliin mukaan. Siltä puuttuu suuren suuri miellyttämisen halu ja ohjaaja saa olla hyvinkin kekseliäs että saa koiran tekemään jotain mitä se ei välttämättä itse viitsisi tehdä. Mutta tehdessään työtä, josta se itse vielä sattuu pitämään, on labradori parhaimmillaan. Ja siihen se on valmis antamaan kaikkensa. Joten ahkerankin voi lisätä labradorista luomaan mielikuvaan.
Rotumääritelmän mukaan labradorinnoutaja on vankkarakenteinen, tiivisrunkoinen ja hyvin toiminnanhaluinen koira, jolla on leveä kallo, leveä ja syvä rintakehä sekä leveä ja voimakas lanne ja takaosa. Ominaispiirteet ovat hyväntuulisuuden ja eloisuuden lisäksi hyvä vainu ja innokkuus kaikenlaiseen rapakoissa rypemiseen. Lisäksi se on sopeutuvainen ja uskollinen seuralainen. Labradorin luonteen rotumääritelmä esittelee älykkääksi, innokkaaksi, tottelevaiseksi ja yhteistyöhaluiseksi, ystävälliseksi, eikä se saa olla arka tai hyökkäävä. Siis lyhyesti sanottuna lähes täydellinen...
Ihannekorkeus on nartuilla 54-56 cm ja uroksilla 56-57 cm. Runko on rintakehältään leveä ja syvä. Tynnyrimäiset, hyvin kaareutuneet kylkiluut. Suora selkälinja. Lanneosan tulee olla leveä, lyhyt ja voimakas. Ja labradorinnoutajan "tavaramerkki" häntä on niin kutsuttu saukonhäntä. Yleisesti ottaen labradorin häntä viuhtoo niin vinhasti, että voi olla helpompi käydä tarkistamassa suoraan saukolta, millainen häntä se saukonhäntä on... ellei sitten pääse yllättämään nukkuvaa labradoria, jolloin olisi syytä varata korvatulpat mukaan.
Perinteisen mustan värin lisäksi, labradorinnoutajia löytyy maksanruskeina ja keltaisina. Keltainen väri voi vaihdella kermanvaaleasta ketunpunaiseen. Ja pieni valkoinen täplä rinnassa on sallittu. Karvapeite on lyhyt, tiheä ja melko karkeantuntuinen, ei hapsuja eikä laineita. Vedenpitävä aluskarva. Nyt moni alkaa miettiä, että hetkinen hei, ei se viimeksi kokeessa näkemäni labradori ollut ollenkaan tynnyrimäinen tai leveä. Ja aivan oikeassa varmasti olettekin. Labradorinnoutaja on ulkonäöllisesti jakautunut kahteen eri linjaan; niin kutsuttuihin näyttely- ja metsästyslinjaisiin. Metsästyslinjainen on näyttelylabradoria kevytrakenteisempi, niin sanottu sprintterimalli. Samoin kuin koko koira, myös turkki on metsästyslinjaisella ohuempi kuin runsaskarvaisella näyttelylabradorilla. Ajan myötä myös luonteisiin on tullut hieman eroja; metsästyslinjainen soveltuu hyvin nopeutta ja vauhdikkuutta vaativiin lajeihin, joissa näyttelylinjaisilla voi mennä tuumaillessa hieman pidempään. Mutta näin se on, että näyttelylinjainen voi hyvin pärjätä sekä näyttelyissä että kokeissa, kun metsästyslinjaisen näyttelymenestyksellä ei kyllä vitriinejä täytetä.
Alun perin labradorinnoutajaa käytettiin kalastajien apuna noutamaan vedestä kaloja ja verkonnaruja. Tuon ajan labradoreista käytettiin nimeä pienempi St Johns´in koira ja paikkana oli Kanadan itärannikolla sijaitseva Newfoundlandin saari. Sieltä koiria tuli kalastuslaivojen mukana Brittein saarille, jossa taidokkaat koirat huomattiin ja alettiin jalostaa nykyiseksi labradorinnoutajaksi. Risteytyksissä käytettiin paikallisia lintukoiria ja muita rotuja, mutta viisaan jalostustyön ansiosta pienen St Johns´in ominaisuudet onnistuttiin säilyttämään. Englannin kennelklubi hyväksyi roduksi vuonna 1903. Suomeen ensimmäiset labradorinnoutajat saapuivat 1950-luvulla. Pikkuhiljaa rodun suosio lisääntyi ja nykyisin labradoreja rekisteröidään Suomessa noin 1500 vuosittain.
Yleisesti ottaen labradori on helppohoitoinen koira. Ruokinnalla ei tarvitse päätään hirmuisesti vaivata; ruokana menevät vaikka pikkukivet hyvässä marinadissa... Labradorinnoutajan suunnatun rakkaus ruokaan, johtaa yleensä myös siihen, että ne tuppaavat olemaan hieman liian hyvässä lihassa. Turkinhoito on helppoa: harjaus ja pesu tarvittaessa. Tosin labradorin omistaville perheille imuri on tuttu... karvojaan labradori tiputtelee vuosittain kahdessa jaksossa joista ensimmäinen kestää puoli vuotta ja toinen kuusi kuukautta... Ja jos rodun hoidosta nyt huonoja puolia pitää väkisin keksiä, on labradoreilla jonkin verran korvatulehduksia, johtuen raskaista ja päätä myöten menevistä riippukorvista. Lisäksi allergioita esiintyy jonkin verran. Mutta näin hyvän koiran puolesta on aina valmis tuulettamaan sen korvia ja tarjoamaan ruokana jotain muuta kuin niitä pikkukiviä...
Lisätietoa labradorista löytyy Labradorikerhon sivuilta www.labradori.fi